Ihmissuhteet ja erityisesti niissä kompuroimisesta aiheutunut kipu ovat olleet suuria opettajiani. Kiinnostuin ihmisenä kasvamisesta vuonna 2004 silloisen parisuhteen päätyttyä äkilliseen eroon. Tulin jätetyksi, samoin kuin olin tullut äkillisesti jätetyksi ensimmäisen teinisuhteeni päätteeksi. Anthony de Mellon teos Havahtuminen loisti silmieni edessä Kaisaniemen Like-kirjakaupassa ja tunsin kutsun. Kirjan sanoma avasi minulle portin uuteen mahdolliseen mielenmaisemaan ja hiljalleen henkisen kehityksen teemat tulivat osaksi arkeani. Aloin havainnoimaan itseäni ja toimintamallejani ja sain selville, että hain hyväksyntää itseni ulkopuolelta.

Olin sisäisesti turvaton. Avioiduin vuonna 2008 syvän sisäisen paineen alaisena. Olimme tavanneet vain vuotta aiemmin ja menettämisen pelko ohjasi tekemään nopeita sitoutumisratkaisuja. Suhteen käydessä läheiseksi haavainen minä ilmestyi näyttämölle ja olin kauhuissani: Kuinka toinen kestäisi rikkinäisen minun ilmenemisen? Sulhaseni oli minulle henkilö, johon sijoitin sisäisen turvani ja täten ulkoinen muoto oli lukittava niin pian kuin mahdollista, etten taas jäisi yksin. Kaikki tämä tapahtui alitajuisesti ja vasta paljon myöhemmin sain toiminnalleni nimen: Läheisriippuvuus.

Aloitin psykoterapian niinikään vuonna 2008. Intensiivinen hoitosuhde kesti 3 vuotta jatkuen melko säännöllisenä vielä muutaman vuoden ajan, ja säännöllisen epäsäännöllisenä aina vuoteen 2019 saakka. Moni asia minussa alkoi eheytymään: Opin ymmärtämään itseäni paremmin ja alustavasti rajaamaan itseäni terveemmin. Harjoittelin sen ymmärtämistä, että viha on ystäväni ja on tullut kertomaan minulle sisäisen rajani paikan, mikä on ok ja mikä ei.

Elämässä tapahtui paljon hyvää, sain toivomani vakituisen työpaikan ja kolme ihanaa poikalasta. Ostimme myös ensiasuntomme, unelmiemme vanhan hirsitalon maaseudulta. Jokin ei kuitenkaan ollut kohdallaan. Intuitioni tiesi, että aikamme pariskuntana lasteni isän kanssa alkoi olla ohitse, välillämme ei ollut sellaista vetoa jota kumpikin syvällä sisimmissämme tiesimme kaipaavamme parisuhteisiimme, mutta läheisriippuvuuden kysymys oli ratkaisematta. Sisäinen turvani oli edelleen riippuvainen lasteni isästä, en ollut itsenäistynyt. Terapiani ei ollut tukenut minua kuulemaan aitoa itseäni, pikemminkin sopeutumaan valitsemiini olosuhteisiin. Yritin olla tyytyväinen, sietää ja kannatella, mutta kipuilin. Ahtasin tiedostamattani itse itseni laatikkoon jossa en voinut hyvin.

Vuosi 2019 oli käännekohta. Ihastuin toiseen mieheen. Keskustelimme asiasta lasteni isän kanssa ennen kuin mitään tapahtui. Käytännössä tilanne ajautui pian suljettuun suhteeseen minun ja uuden miehen välillä; lasteni isän kanssa aloitimme eroprosessin, jonka tukena oli pariterapia. Olimme molemmat eron kannalla. Tulin yllättäen raskaaksi kesällä 2019 eroprosessin ollessa vielä kesken. Raskaus oli luonnollisesti looginen seuraus intohimoisesta vuorovaikutuksesta uuden miesystävän kanssa, mutta suunniteltu asia se ei ollut. Alkoi tapahtumasarja, joka ajoi miut sisäisesti niin ahtaalle, että sain kohdata tosiasiat silmästä silmään.

Hätäännyin raskaudesta sen oletetun sosiaalisen epäkorrektiuden vuoksi. Sisäinen turvani oli edelleen kiinnitetty kolmen poikani isään, joten omat sisäiset voimavarani eivät riittäneet selättämään tilannetta, jossa uusi elämä oli tulossa epäsovinnaiseen kontekstiin. Soitin hädissäni terapeutilleni ja vahvasti ulkoapäin ohjautuvana kysyin neuvoa. Hän kehoitti löytämään oman sisäisen ääneni. Se oli hieno ehdotus, mutta liian vaativa tehtävä ihmiselle,

jonka sisäinen turva ei ollut hänen omassa hallussaan. Tulin siihen tulokseen, että olin ollut paha ihminen lähtiessäni toisen miehen matkaan ja ansaitsin kokea abortin, mikä oli syvästi omien arvojeni vastainen valinta. Valitsin siis itseäni vastaan, en suinkaan omaa ääntäni kuunnellen. Terapeuttini totesi, että Raamatun kertomuksessa Paavali toimi väärin, sokeutui ja sen seurauksena oppi rakastamaan syvästi. Terapeutin sana oli minulle ulkoapäin ohjautuvana painava ja samaistuin Paavaliin. Koin olevani paha, kun en mahtunut kunnollisen perheenäidin sovinnaiseen muottiin. Ennen aborttia soitin hätääntyneenä terapeutilleni sairaalan aulasta ja kysyin, selviänkö abortista ja kannattaako sitä tehdä, kun tuntuu vastustusta? Hän vastasi, että teillä on nyt aika varattuna ja kyllä sinä siitä selviät. Nielaisin aborttipillerin 20.8.2019. Sentin mittainen alkio tuli ulos kohdustani 22.8.2019. Se oli syvintä väkivaltaa mitä olen antanut tehdä itseäni kohtaan. Olin totaalisesti hylännyt itseni. Yritin väkisin sulloa itseäni avioliittolaatikkoon, yritimme jatkaa elämäämme ydinperheenä kolmen lapseni isän kanssa. Pystyin pääosin vain suremaan menetettyä lasta ja juuri ja juuri selviytymään arjesta. Käänsimme aviomiehen kanssa jokaisen kiven löytääksemme taikasauvan, jonka avulla voisimme elää yhdessä onnellisina. Alkuvuodesta 2020 tulimme siihen tulokseen, että ero oli meille oikea ja paras mahdollinen ratkaisu.

Aborttipäätös tiivisti minulle jotain olennaista: Olin täynnä uskomuksia, joiden mukaan olin elämääni rakentanut. Olin valmis hylkäämään itseni ja tappamaan ihmisenalun, että inhimillisyyteni ei paljastuisi. Olin elänyt itseni umpikujaan, yrittänyt olla muuta kuin olen, sysännyt vastuun itseni ulkopuolelle. Syvin pelkoni oli tulla hylätyksi. Mielikuvissani hahmoton joukko nimeltään ”kaikki” tuomitsivat minut, jos saisin lapsen sosiaalisesti keskeneräiseen tilanteeseen tai muuten paljastuisi, etten mahtunut yhteiskunnalliseen status quo`hon. Abortin jälkeen kerroin monille ydinperheemme yhteenpaluusta ja luin tarkasti jokaista vastausta hakien hyväksyntää. Peilauduin terapeuttia vasten kipuillessani aborttia ja yritystä elää ydinperheessä ja havaitsin ilmiselvästi, että hän ei kokonaisvaltaisesti ymmärtänyt minua. Olin ensimmäistä kertaa vahvasti eri mieltä terapeuttini kanssa. Aloin kuulla itseäni. Terapeutti ei myöntänyt kannustaneensa aborttiin ja osittain hän oli oikeassa. Toisaalta hän olisi voinut vastata sairaalasta käsin kysymääni kysymykseen, että jos yhtään epäilyttää, aborttia ei kannata tehdä, koska päätös on suuri ja peruuttamaton. Olin todella vihainen terapeutilleni ja hiljalleen tunsin omien rajojeni ilmestyvän. Psykoterapiasuhde oli tehnyt tehtävänsä ja päättyi.